Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä, kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian ahtaiksi.
Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten kuuluvasti:
— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.
— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!
— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]
— Adieu.
Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien puoleen.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita. Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit. Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.
— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.