— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. — Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia aikoja!
— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi
Stanislaw.
— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.
Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään, että ruhtinas tahtoo tavata herroja.
Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno palaa!… Varsova on valloitettu!… Ei ole vielä valloitettu!… Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.
Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal! Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.
Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla, tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin; toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään. Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt, mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.
Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä luokseen.
Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen, valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa, etteivät heti huomanneet tulijoita.
Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen, hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!