— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?
— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu, koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen… Meidän herramme ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt… Hän on syypää kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!
— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?
Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti kohotettuna:
— Kaikki on menetetty, iäksi… Kolmea sotaa ei valtakunta kestä yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, tapahtukoon Jumalan tahto!… Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa Liettuan…
Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti synkissä mietteissään.
— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.
— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja epätoivo silloin karisevat.
- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.
— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä yhteenkään! — valitti Stanislaw.