— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän ensin Liivinmaahan.
— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota. Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!
— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.
— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!
Ruotsalaisia vastaan!
Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi huutaa:
— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein. Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa teidän kaltaisistanne ritareista.
— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen suurempaa!… Kuulkaa, mitä hän puhuu!
— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen, kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät, minkälaista jälkeä käteni tekee…
— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.
— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.