Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.
— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, — koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.
Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.
— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo, se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun, niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille! Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen on ajettu maasta pois!…
— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme minne ruhtinaamme meidät vie!
— Hyvät herrat!… Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin, on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!
— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.
— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme, hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!
Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle, puhkesi kaikkien suusta:
— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!