Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff. Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä hajaantumaan.
— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?
— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.
— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa! Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee isänmaalle karhunpalveluksen.
— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!
— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä. Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.
— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.
— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole täällä mitään tekemistä.
Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen, jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli ensimmäisenä.
Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.