— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.
— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies… se kuuluisa Zagloba, — vastasi Wendenin vojevoda.
— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa asioihin sekaantua.
Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.
Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille hän sanoi:
— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme. Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?
— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta
Jumalani, se on hän!
— Kuka hän?
— Neiti Billewicz.
— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?…