— Se… Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!
— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.
Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies, jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.
Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja jaloja piirteitä sanoen:
— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa, onko se tykki vai nainen.
— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? — kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.
— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta. Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja palvelija.
KOLMASTOISTA LUKU.
Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla. Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa, jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja rahakirstuja.
Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa, koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.