Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi. Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet, mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.
Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.
Paitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita sukuja.
Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin. Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.
Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia, onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen, sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin johdolla.
Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa, Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.
Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin, Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.
Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.
Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä, alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko, suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.
Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne, jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin, suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.