Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien jyske ikkunoita ja muureja.
Keskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.
Yht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:
— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!
Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan kasvoille..
Samassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten neljäs…
— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba, mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.
Laskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista…
Ikkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.
- Kolmetoista, neljätoista… Piispa on tottumaton jyskeeseen… Hän on pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä… Katsokaa, hyvät herrat, hän istuu kuin kivettynyt!… Viisitoista, kuusitoista… Hei, paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!