»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?…»
- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet
Sielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.
— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.
— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti, nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.
— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.
Silloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:
— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.
Vilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.
— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta niin suloiselta kuin teidän äänenne!
Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä. Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.