— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.
— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba. — Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja, Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.
— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! — sanoi Stanislaw Skrzetuski.
— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin. Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom. huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan sen niitten lurjuksen profeetakseen.
Tässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.
— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.
— Mitä te höpisette!… Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.
— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. — Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja. Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille tuliaisiksi… Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut… Mikäs se olikaan?
— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.
Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui. Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin pois.