— Jumala sinua siunatkoon!
Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.
»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä epätoivoiseksi tekemään.»
Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria, jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.
Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu, safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar, — sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä neitoseen luo.
Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän näköisinä.
Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä, vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta aarretta.
Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen arvojärjestyksessä.
Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti, mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa, joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa isänmaalle.
Näin arveltiin asiasta pöydän päissä.