— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat kuitenkin… Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?
— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet… siksi, että olen nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut…
— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.
— Tehkää se ensin.
— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin ansainnut sinut… Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen, ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua, Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja olla menemättä toisen kanssa naimisiin?
— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin vain voin mennä.
— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä voittamaan sydämesi… Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani. Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan, se niin keventäisi sydäntäni… Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä… sentähden sinun pitäisi antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan…
— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.
— Rakkaimpani, kiitos!… Ethän mene luostariin?
— En ainakaan vielä.