Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee. Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.
Vihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:
— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?
— En, — kuiskasi neitonen.
— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa sinua, luota nyt minuun!
Neitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.
— Kuinka voisin luottaa?…
— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo ohi eikä tule toistumaan… Maatessani kaksintaistelun jälkeen kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla, en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen anteeksiantamuksensa!… Eihän liene hänen sydämensä kivestä, mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi… Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani… Jumala antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi, se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten vihaa vastaan… Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri, Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin, palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt… Oleńka! Mitä sanot tähän?… Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?
Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi rukoillut.
— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.