Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.
Tämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:
— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on kaunis kuin kukkanen!… Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko minua?
— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.
— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on… Sallikaa minun nähdä silmänne… Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja, joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita onnettomia. Tunnetteko hänetkin?
— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.
— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne synnintunnustuksille… Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä suurempia syntejä.
Nyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin puoleen.
— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta. Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa toimituksessa.
Hetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.