— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman ylpeästikin.
— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.
— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä nuoren miehen olkapäille.
— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.
— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.
— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia. Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.
— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»
— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!
— Kuten suvaitsette käskeä!… Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa häntä tähän.
Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet, jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä, ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan, jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden, tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.