Kmicic havahtui ajatuksistaan.
Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen, ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra Billewicziä, ja sanoi:
— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.
— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, — olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.
— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.
Herra miekankantaja punastui onnesta.
— Mutta ei ole ollut aikaa!… Sitten kun naitat pois sukulaisesi
Heraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.
— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra miekankantaja.
— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan, joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä kuin veljiään…
— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill itse teki selvää.