Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen sydämensä jyskytti.
»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen kanssaan!…» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. — »Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa ja vaalea tukka! Se on hän!»
Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi, mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita kasvoja… Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa…
Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea, kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain, ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät, lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan! Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni… Ja muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita: tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat, joissa he istuivat kahden kesken… Kuinka suloista muistella!… Ja rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!… Mutta sitten alkoi maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että minä olen täällä…»
Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:
— Ah Oleńka! Ah Oleńka!…
Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa tuskaansa lisäten:
»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»
Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin sanovan hänelle:
— Lähdepäs kanssani!