Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. — Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Entä lähetit?
— Myöskin.
— Avatkaa!
Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita varten.
Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja sadoista rinnoista kajahti:
— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!
Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita, jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.
Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä, joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä kajahtelivat.