Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki, ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä… Mitä silloin voisikaan tapahtua?
Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus, jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä enemmän heikontanut voimiaan.
Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.
Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin huonetta… Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.
Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!… Oliko hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa, vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»
Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat. Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.
Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön, helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen korvaansa:
»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä…»
»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta? Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se kenelle hyvänsä?»
Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.