Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle kukistamattomalle voimalle?
Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas, Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen, Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa! — toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia everstejä!… Eikö se ole pilaa, komediaa?
Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.
— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla hulluksi!… Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!
Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.
— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras, mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan halveksimaan…
Mitä tehdä?
Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään. Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei ollut sekä sotilas että puolalainen.
Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten, jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa… Tarvittiin ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.
Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen? Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan, seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan. Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot, kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut hänen puolelleen.