»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan tahdo kanssani jakaa…»
»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.
»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.
Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita, niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä, kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae! Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet. Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen se oli suurhetmani.
— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?
»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.
»Liettua!» — vastaa ylpeys.
Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä
Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.
— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.