— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle…
Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.
— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen alkoi minua kiusata. Mitä uutta?
— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua sisään kutsumatta.
— Anna se nopeasti tänne!
Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.
Se kuului:
»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta, niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua, sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan haltuun!
Michal Kazimierz Radziwill,
Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»
Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.
»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!… Haa! Vaikeata! Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä… Meidän puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua kylvää, se ei tule myöskään niittämään…»
»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.