— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!… Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa, kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi, sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee, Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi siitä, jos se olisi mahdollista… Näyttäkää te, jotka tuomitsette minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte, tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.
Kmicic oli vaiti.
— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja kaikki viholliset maasta!… Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä kaadu!… Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!…?
— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei minulle kuulu, siitä en välitä… Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta vastaan, niin hyökkään!
— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä se minun tehtäväkseni ja luota minuun!
— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja jatkoi:
— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele… Olen nostanut sinut jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet, sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet? Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?
Ruhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:
— Jumalani! Jumalani! Jumalani!
Hetken kuluttua hän jatkoi taas: