Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti, mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut äärettömään epätoivoon.
Molemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:
— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!
— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu, jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa kaikki yhdentekevää!
— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.
— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden… Nyt minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.
– Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.
Samassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:
— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut puolustaa maata?
— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.