Ruhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:
— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!…
— Ruhtinas!… Ruhtinas!… — huusi Kmicic.
— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi! Sano minua petturiksi!… Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu Jumalan tuomioistuimen eteen… Siellä meidät tuomittakoon…
Kmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.
— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan isä! Pelastaja!
Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.
— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —
Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän
kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet… Nouse, tuleva suurhetmani ja
Vilnon vojevoda!…
Taivaalla alkoi kajastaa.