ENSIMMÄINEN LUKU.
Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.
— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.
— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi
Wolodyjowski.
— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.
— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä nyt kysymys onkin!…
— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen järkeni pimenevän!… Kaksi sotaa, kolmas kasakkain… ja kaiken lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski, Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!
Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto häkissä.
— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille armollinen!
— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta epätoivoiseksi!