Stanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.
— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!
— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut aavistaa, että näin tuli käymään… Kärsi, niinkuin muutkin saavat kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä… Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!
Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että jäsenet rusahtelivat.
He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.
— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.
— Minusta yhtä kaikki!
— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen petturia?!
— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.
— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?