Mutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.
— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.
— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan, kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta huomenna antakoon Jumala kipinän… Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.
Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:
— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä, kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen… Eipä ole maailmassa vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan aikaan?… Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa…
Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja. Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia, aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.
— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.
— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. — Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee, ennemmin kuolen!
— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.