— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!
— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.
Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi ajatuksissaan astella edestakaisin.
Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli hellittämättä ristikkoon.
— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko, — niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.
— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.
Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua seisoi Jan heidän olkapäillään.
— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.
— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.
— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin pitelen… Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi käärmeenä luikertaa ristikon läpi.