— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. — Kyllä se sitä oli.
— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!
Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni, mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna vavahteli perustuksiaan myöten.
— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.
— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat poispäin. En minä täältä tule.
Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja taistelutanterelta.
— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä! — huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään…
Laukaukset alkoivat vaimentua.
— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.
— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.