— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.
— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?
— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja minä olen tullut aivan isoäitiini.
— No siitä ennätämme matkalla puhua!…
— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän rohkaistui heti.
— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin vain katkaista?
He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat sotaretkelle.
Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä hevosta.
— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.
— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.