— Ei tule kysymykseen! Miksi sitten? — vastasi vanha eversti.
— Entä herra Stankiewicz?
— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te päälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki käy hyvin.
— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei kukaan tule kadehtimaan.
— Tapahtukoon sitten niin!
Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.
— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.
— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut asiaa, — vastasi Michal-herra.
— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä, — sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!
— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte… Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen Zagloba keksii… On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme tataareja?