— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa tietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä! Kohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni onnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin keksinyt toisen keinon… Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän… Nyt Radziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä vielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!…
Herra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen toisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat rattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:
— Eläköön! Eläköön!
— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen vaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!… Ikävä kyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa kätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme voi tehdä… sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme petä… Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!
— Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme! — toisti kolmesataa ääntä.
— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja myöten! — huusi Zagloba.
— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia noutamaan.
Sillävälin Zagloba sanoi:
— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja tunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat… Mutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.
— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! — virkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.