— Amen! — sanoivat muut.
He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi rauhattomasti liikkua satulassaan.
— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen tovereihinsa päin.
— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi hullummaksi näyttää, että se on valetta.
— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.
— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.
— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt, niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra Sapiehalle huomattavan sotajoukon.
Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa yleisen nousun.
Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään Lawecza-joen läheisyydessä.
Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä, jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia talonpoikaisjoukkoja.