Jotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat lähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi jo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille jotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen oli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa lähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus halki melun ja melskeen.
Nyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli torvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset heittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.
Tuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin sydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa. Kaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen, päässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli käännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat kuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle päin.
Osaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa eteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti lähestyi.
Hän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä odottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja torvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.
— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi, mitä meiltä voi odottaa!
Kuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian pitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän alkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.
— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen upseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.
Laudalaisten ensimmäiset rivit ratsastivat jo portin lävitse.
Ruotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat heti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.