— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan lippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.
— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa harjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.
Ruotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat pistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa kuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut ryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.
Kevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra Wolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi miekkoihin.
Ensimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät kuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti päälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan. Miekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli sietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.
Ruotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin pakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän olisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu. Tuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.
Taistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten tukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.
Herra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan Skrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli ensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen edestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä suhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu näkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski painoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi pahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten itseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan ulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti silmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla. Noissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista, peloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin, että vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä kulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten joukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli hänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli Jozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.
Vihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle kirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin komennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun. Hetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän taistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli seurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut ruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin tiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja ahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman kimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan laudalaisia ja Kowalskin rakuunat.
Kaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin ahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja hajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin vastarintaa, mutta murtui sekin.