KUUDES LUKU.
Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun. Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.
Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä, hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä, ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan takanaan.
Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi, mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus, joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet, että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan, milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille, joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja kasakoille.
Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni. Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.
Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan hevoset huostaansa.
Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin. Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki toisessa ja miekka toisessa kädessä.
Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt vieraan tulosta.
»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»
Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.