— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.
— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.
Ganchoff vaikeni.
Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa, hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto, peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia. Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi ylivoimaisen taakan alla.
Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.
Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään otsaansa.
— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.
Ganchoff katseli häneen ihmetellen.
— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.
— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.