— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.
— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin saapumaan Kiejdanyyn.
— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.
— Meillä on muutakin tekemistä.
Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin jollekin muulle henkilölle:
— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!
Isäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.
— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.
— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.
— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä… Vannon: teidän päästänne ei tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo, että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn. Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja ystävää, siitä annan ritarinsanani.