Nuorukainen ilmaantui ovelle.
— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?… Valoa! — huusi isäntä.
— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen, olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne…
— Liian suuri kunnia!… — ehätti miekankantaja.
— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona, mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä. Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin kuin usva niityltä…
— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.
— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.
— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta… minulla on paraikaa vieraita, kuten näette… Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi hetmanilta…
— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin tieltä.
— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.