— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.
Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen ja jatkoi:
— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita…
— Surkeata! — huokasi miekankantaja.
— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle. Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan, sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.
— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.
— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani puhuttavankaan?»
— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.
— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra… Hän pitää teitä suuressa arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa…
Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.