— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta soturista… Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!
— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan sitä sitten rakennella.
— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveli
Kmicic ikäänkuin itsekseen.
Sitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:
— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä, säpäleiksi silvon.
— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.
— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!
Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä pihalle.
Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.
— Sinä puhut kauniisti… — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —
Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.