— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä», — sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se heti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.
Kmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:
— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla… muka eksyneinä… mitä?
— Entä sinun maineesi?
— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos sikseen tulee… tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te ette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt Oleńkan holhoojiksi.
— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?
— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut määrätä heidät pitämään minua silmällä.
— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.
— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!… Kumartakoot he minulle ja totelkoot komennustani!
— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies… Mikäs hänen nimensä olikaan?… Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat kuitenkin saaneet.