— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski… Oh! Se kirottu Opalinski!
— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut puolustaa petturia?
— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat, että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle koetuksen raskas hetki.
— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.
— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.
Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.
Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle. Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja, ja vihdoin neiti avasi silmänsä.
— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me naiset tulemme täällä toimeen.
Miekankantaja johti vieraat pois.
— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, — sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?… Hän sairastuisi.