— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa petturia isänmaataan vastaan.
— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!
— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme, niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan rikkonut.
— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään, mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.
— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!
— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää… Voikaa hyvin!
— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa. Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte sitä häneltä?
— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan ajan vankina Birźessä.
— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan ja viskasi sen lattialle.
— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän kätenne kautta!