Ja hän poistui huoneesta.
— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen, — siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki, luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on johdettu.
— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, — niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta. Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.
— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme nyt mitä meidän on tehtävä.
— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!… — sanoi
Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.
— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi
Mirski-herra miekankantajalta.
— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis, mutta en nyt.
— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä, — vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?
— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte… Sinne jätän tytön talteen, sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä palvella isänmaata ja kuningasta.
— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja paremmissa olosuhteissa kuin nyt.