— Tukehdun!…
Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua tämä ilmaisi elonmerkkejä.
Kmicic poistui.
Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.
— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.
— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.
— Hm!… Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee, niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen, että hän pääsi pakenemaan.
— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?
— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on! Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia — mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.
— Tuotu?