— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut, että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.
— Niin! — vastasi Kmicic.
— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?
— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.
Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Sinä tiedät siis?…
— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö…
— Vaikene! — huusi Radziwill.
— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen. »Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun täytyi hammasta purren niellä häpeä.
Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat, haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän: